Laugavegur ja ikimuistoinen Islanti, osa 1

Matkustimme elokuun alussa Islantiin vaellusreissulle. Viikossa kiersimme Islannin kuuluisimpiin vaellusreitteihin kuuluvan Laugavegurin (55 km + 24 km). Laugavegurista poikkeuksellisen reitin tekee sen monipuolisuus, jokaiselle päivälle on jotakin uutta nähtävää. Islannin luonnon kaikki ihmeet jäätiköistä kuumiin lähteisiin, tuhka-aavikoihin, vesiputouksiin ja tulivuoriin näyttäytyvät matkan varrella vuoronperään. Vaelluksemme aikana meitä kohtasi käsittämätön onni myös säiden suhteen. Emme kastuneet reissun aikana oikeastaan kertaakaan ja viimeiset kolme päivää aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta. Viikon jälkeen naama olikin yhtä ruskettunut kuin etelän matkan jäljiltä.

Islantia on vaikea kuvailla lyhyesti. Tuo piskuinen maa on samalla kummallinen ja karu, mutta toisaalta myös pienuudessaan kotoisa ja huikean monipuolinen. Islannista on vaikea olla pitämättä. Jo lentokoneen laskeutuessa Keflavikin lentokentälle saa ensimaistiaisen tästä erikoisesta saaresta. Meri-ilma on kirpeän raikas ja maisema kuin kuun pinnalta.

Saavuimme Keflavikiin tiistaina 2.9. mukavan lyhyen kolmen tunnin lentomatkan jälkeen. Suunnistimme bussien lähtöpaikalle ja hurautimme Reykjavikiin. Matka lentokentältä pääkaupunkiin kestää noin tunnin verran. Reykjavikin bussiterminaalissa oli onneksi  mahdollista jättää pientä maksua vastaan painavat rinkat säilytykseen. Meillä oli useampi tunti aikaa kierrellä kaupungilla ja tehdä viime hetken varustetäydennyksiä. Rinkkojen mukana raahaaminen olisi ollut aika tuskallista, joten oli mukava lähteä kevein kantamuksin tutustumaan aurinkoiseen pääkaupunkiin.

Reykjavikin keskusta on aika pieni ja nopeasti opimmekin suunnistamaan siellä. Perusturistinähtävyydet kuten Hallgrímskirkja ja Harpan konserttitalo piti tietysti katsastaa. Kävimme ostamassa retkikeittimeen kaasua erätarvikeliikkeestä sekä muutamia ruokatarvikkeita. Löysimme ydinkeskustan alueelta vain Bonus-ruokakaupan, jonka valikoima tosin ei ollut kovin monipuolinen, mutta saimme kuitenkin leivänpäälliset ostettua. Ruokatarvikkeiden tuomisessa Islantiin on joitakin rajoitteita, jotka kannattaa selvittää ennen vaellukselle lähtöä. Suurimman osan vaellusmuonista toimme kuitenkin Suomesta. Rahaakin piti nostaa, sillä Laugavegurin varrrella telttailusta on maksettava. Korttikin käy maksuvälineenä, mutta koin käteisen noston varmimmaksi vaihtoehdoksi.

Kävimme vielä aterioimassa pitsat (tosin melko kehnot sellaiset, ja kalliit) ennen kuin suuntasimme takaisin bussiterminaaliin odottelemaan bussimme lähtöä. Lähdimme terminaalista liikkeelle ihan tavallisella turistibussilla iltapäivällä kello neljän aikoihin. Mukaan bussiin nousi useampia vaellukselle lähteviä, tosin heidän määränpäänsä oli hieman eri kuin meidän. Köröttelimme tällä selostuksenkin sisältäneellä bussilla melkein parisen tuntia, kunnes yhtäkkiä kurvasimme erään huoltoaseman pihaan. Hyvin huonosti englantia puhunut kuskimme huhuili kaikki Landmannalaugariin matkaavat ulos ajokista. Meidät siirrettiin pienempään ja hieman maastokelpoisempaan kulkuneuvoon, joka tosin näytti jo parhaat päivänsä nähneeltä. Rinkat pakattiin pieneen peräkärryyn, jonka kannen kuskimme sulloi kiinni hyppimällä sen päällä... Aloitimme matkan kohti eteläisen Islannin ylänköalueita. Sääkin oli muuttunut epävakaisemmaksi ja välillä taivas pirskoi vettä.

Melko pian siirryimme pois asfaltoiduilta teiltä F-luokan tuhkapäällysteisille teille. Ja aikamoiseksi höykytykseksi matkanteko sittemmin muuttuikin. Ikivanhan pikkubussimme jokainen ruuvi ja mutteri tärisi niin voimallisesti että ainakin itse jouduin välillä pitelemään korvista kiinni. Tärinä tuntui siis tärykalvoilla niin pahalta. Ohitettuamme Hekla-tulivuoren bussikuskimme yhtäkkiä pysähtyi ja lähti ulos tutkailemaan autoa. Pian hän tuli ilmoittamaan, että öljytankkimme on pudonnut ja matkanteko täytyy keskeyttää. Meidän lisäksemme bussissa matkasi useampia brittejä, pari saksalaista ja yksi kiinalainen mies. Kaikki olivat yhtä ihmeissään ja pomppasivat ulos tuhka-aavikolle tutkailemaan tilannetta. Bussikuskimme soitti islanniksi muutamia puheluita, mutta ei puhua pukahtanut matkustajille. Ihailimme ulkona ympäröivää maisemaa ja taivaalle muodostunutta sateenkaarta, mutta kylmä tuuli pakotti pian sisätiloihin. Vaihtovaatteet olivat tietysti rinkassa peräkärryssä ja kaiken lisäksi mukaan ottamamme vesipullo tyhjeni tämän odottelun aikana.

Kirjaimellisesti keskellä ei mitään.

Kaiken kaikkiaan jouduimme odottamaan uutta kulkuneuvoa puolentoista tunnin ajan. Väsymys alkoi jo painaa, sillä olimme heränneet Suomen aikaa hyvin aikaisin ja Islannin kello taas oli kolme tuntia jäljessä. Uusi bussimme ei ollut varsinaisesti edes bussi - vaan pakettiauto. Tärinä hieman väheni, mutta aika töyssyistä oli matkanteko silti. Välillä pahemmassa kurvissa matkustajat pomppasivat penkistä turvavöistä huolimatta varmaankin parikymmentä senttiä ylöspäin. Olimme etukäteen lukeneet, että matka Reykjavikista Landmannalaugariin kestäisi kolme tuntia. Tämä ei kuitenkaan mitenkään voi pitää paikkaansa, sillä rikkoontuneesta kulkuneuvosta ja odottelusta huolimatta olimme perillä vasta kymmenen jälkeen - eli bussilla tehtiin matkaa viitisen tuntia. 

Landmannalaugarissa ilta alkoi jo hämärtää. Paikka on suosittu ja illalla se oli tietysti jo täynnä telttoja. Omamme jouduimme pystyttymään melko vetiselle, mutta onneksi kuitenkin aika tasaiselle paikalle. Tarkoituksemme oli alun perin käydä vielä pulahtamassa kuumissa lähteissä, joista paikka on tunnettu. Olimme kuitenkin niin väsyneitä lähes vuorokauden kestäneen matkanteon jälkeen, että kiirehdimme vain leirin pystyyn ja ruokaa nälkäisiin vatsoihin, minkä jälkeen kömmimme jo telttaan nukkumaan. Nukkumaan päästyämme alkoi myös sade, joten ajoitus oli juuri sopiva.

1. vaelluspäivä Landmannalaugar - Hraftinnusker 12 km

Aamu Landmannalaugarissa valkeni pilvisenä, mutta poutaisena. Heräsimme itseasiassa teltan vieressä käyskennelleiden lampaiden määkymiseen ja täytyy sanoa, että hetken aikaa oli mietittävä, että missäs sitä nyt oltiinkaan. Vaikka kello oli vasta seitsemän ja nukkumaanmeno oli venynyt puolille öin, tuntui silti kuin lepoa olisi ehtinyt olla pidempäänkin. Halusimme myös päästä ajoissa liikkeelle, joten aamutoimet aloitettiin ripeästi. Teltta ja enimmät tavarat laitettiin kasaan ja siirryimme keittiön katoksen alle aamupalalle. Täällä on, ilmeisesti suuresta kävijämäärästä johtuen, todella hyvät puitteet - sekä kuumaa että kylmää vettä sai hanasta ja vessatkin olivat vesivessoja. Monet islantilaiset näyttivät tulleen Landmannalaugariin autoilla ja osa jopa yöpyikin autoissaan. 

Lähdimme tuvalta lopulta kymmenen aikoihin, yhtä matkaa samojen bussimatkalaisten kanssa. Päivä alkoi heti reippaalla nousulla. Ihmetystä herätti reitin alussa se, miten järeillä toimilla paikalliset kunnostavat polkua. Kaivinkoneet vaan jauhoivat kiviä murskaksi polkujen päälle. Ne eivät oikein tuntuneet sopivan maisemaan eivätkä paikan tunnelmaan. Onneksi maisemat aukesivat heti ensimmäisten nousumetrien jälkeen: monenkirjavat mineraalivuoret ja vihreä sammal tuhkan päällä tekivät näkymistä suorastaan satumaiset. Aurinkokin pilkahteli. 

Ohitimme tupasvillaa kasvavia niittyjä ja ihailimme ryoliitin värjäämiä vuorenrinteitä. Ja nousumetrejä, niitähän riitti heti ensimmäiselle päivälle kaikkiaan 470 metriä useammassa pohkeita hapottavassa erässä. Virtaavaa, puhdasta vettä ei tämän päivän etapilla oikeastaan ollut, vain pulpahtelevia ja savuavia, kananmunankatkuisia kuumia lähteitä. Oli erikoinen tunne kävellä tällaisen sauhuavan ja rikiltä haisevan pilven läpi. Lumessa ja sohjossa kahlaamistakin tuli ensimmäiselle päivälle. Mitä korkeammalle noustiin, sitä karummaksi maisemat muuttuivat.

Emme tehneet päivämatkan aikana lounasta vaan popsimme patukoita ja pähkinöitä. Pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle ja juuri kun Hrafntinnuskerin tupa tuli näkyviin, alkoi sade, joka muuttui välillä raekuuroksi ja sitten taas kaatosateeksi. Tämä olikin reissun ainoa kunnon sade, mutta tuvan katoksen ansiosta emme hirveästi kastuneet. Sateen hetkeksi laannuttua varasimme tuvan pihapiiristä oman tuulelta suojanneen kivikehän ja laitoimme teltan pystyyn. Sade yltyi uudestaan ja sukelsimmekin telttaan päivätorkuille. 

Edellispäivältä kertyneet univelat painoivat sen verran, että ilta Hrafntinnuskerissa kului lähinnä torkkuen ja syöden. Aina välillä heräsimme askareisiin, kun sade taukosi ja sitten piti taas ottaa pienet nokoset. Telttojakin ehti illan aikana kerääntyi tuvan pihapiiriin useampia kymmeniä. Illalla tupavahti kierteli teltoilla keräämässä yöpymisestä maksut. Teltan naruihin piti kiinnittää tarra sen merkiksi, että maksu on suoritettu. Täällä varustelutaso oli tuvan syrjäisen sijainnin vuoksi huomattavasti heikompi. Kylmää vettä tuli kyllä hanasta, mutta vessoissa oli vain metalliputkeen johtava reikä. Valitettavasti hajukin oli sen mukainen. Vessassa käydessä tai tiskatessa oli pakko peittää nenä ja suu huivilla, muuten väkevä ammoniakin katku saattoi ruveta yököttämään. Onneksi Suomessa ulkovessoissa on hajua lieventävät kuivikkeet!

Telttojen paljoutta auringonlaskun aikaan. Oma sininen Fjellumme oikealla.

2. vaelluspäivä Hrafntinnusker - Alftavatn

Sateet lakkasivat jo edeltävän illan aikana ja aamu valkeni poutaisena, mutta melko koleana. Kylmyyden vuoksi söimme aamupalan teltan sisällä ja siirsimme tavarat vasta sitten ulos leirin kasaamista varten. Lähtiessämme tuvalta matkaan pari tuntia kestäneiden aamutoimien jälkeen pilkahteli aurinkokin hieman pilviverhon takaa.

Kuljimme päivän samaa matkaa "brittitiimin" kanssa. Itseasiassa tapasimme heidät jo edeltävänä päivänä ja tätä seuranneet pari päivää tuo tiimi kulki melkolailla samaa matkaa meidän kanssamme. Laugavegur on todella suosittu reitti ja päivämatkojen aikana vain hyvin harvakseltaan tuli hetkiä, jolloin ei ollut ketään näkyvissä edessä tai takana. Vertauksen vuoksi, Suomessa Urho Kekkosen kansallispuistossa emme tainneet tupien läheisyyttä lukuunottamatta tavata kuin pari ihmistä päivämatkojen aikana. 

Tämä toinen vaelluspäivä sisälsi vielä enemmän ylös- ja alasmenoa kuin ensimmäinen. Välillä rinteet olivat todella jyrkkiä ja liukkaita irtohiekan ja pyörivien kivien takia. Välillä taas maaperä muuttui tuhkan ja mudan sekoitteeksi, jossa askeleet valuivat aina taaksepäin ja lahkeet sotkeentuivat. Jalat olivat aika kovilla näissä alamäissä ja itse etenin välillä kuin vanhus konsanaan, kun pelkäsin liukastumista. Toisaalta maisemat olivat ehkä reissun hienoimmat. Höyryäviä kuumia lähteitä, vihertäviä sammaleen peittämiä vuoria ja kimmeltävä Alftavatn eli "joutsenjärvi".

Tupamme Alftavatn näkyi kauas, vaikka matkaa vielä oli. Erittäin jyrkän ja kiemurtelevan pitkän alamäen jälkeen kulku muuttui lopulta vähän tasaisemmaksi ja etenimme kohti järveä. Ylitimme yhden joen kiveltä kivelle hyppelemällä, vaikka osa vaeltajista kahlasi sen. Pieni sadekuuro lipui ylitsemme tipauttaen muutaman pisaran. Saavuimme lopulta tuvalle vain neljän tunnin patikoinnin jälkeen. Tuvan edessä oli suuri tasainen, tosin hieman märkä alue, jonne teltat pystytettiin. Kirkas joki kiemurteli mättäiden välissä ja jakoi aluetta osiin. Olimme paikalla melkeinpä ensimmäisten joukossa, joten kiiruhdimme tuvan toimistolle maksamaan telttamaksun ennen ruuhkaa ja ostimme samalla suihkupoletit, jotta pääsisimme peseytymään. Lähestulkoon kaikilla tuvilla Laugavegurin varrella oli mahdollisuus ostaa n. 4 euroa maksanut 5 minuutin suihkuun oikeuttanut poletti. Täytyy sanoa, että ruokailun jälkeen lämmin (tai suorastaan kuuma) suihku teki kyllä terää! 

Illalla kävelimme vielä järven rannalle. Mahdollisuus olisi ollut käydä läheisen kukkulan huipulla maisemia ihailemassa, mutta koska sää hieman oikutteli, tyydyimme vain rauhalliseen iltakävelyyn tasaisella maalla. Vuoroin aurinko paistoi ja vuoroin satoi, tuvan pihalle heijastuikin komea sateenkaari. Iltapalalla juttelimme norjalaisen pariskunnan kanssa ja tuskailimme, kun keitto ei meinannut millään kiehua. Lopulta oli pakko vain syödä laimeaksi jäänyt litku.

 
Reissukertomus jatkuu toisessa osassa.

Inarin päiväretket: Jänispään laella

Inarin reissumme toiseksi viimeisenä päivänä, juhannusaattona, aurinko porotti sinitaivaalta ja lämpötila huiteli kahdenkymmenen asteen yläpuolella. Suuntasimme auton nokan kirkonkylältä pohjoista kohti. Yksi matkan tavoitteista oli nähdä viikon aikana pohjoisen Lapin aluetta mahdollisimman monipuolisesti, sen mitä nyt viikossa siitä ehtii kokea. Utsjoki ja Kevo oli koluttu edellisvuonna, mutta Inarijärven pohjoispuoli oli vielä näkemättä.

Vätsäri ja Kaldoaivi ovat turhan laajoja erämaita, jotta niihin ehtisi päiväseltään mitenkään tutustua. Olin kuitenkin etukäteen lukenut Jouni Laakosen Erämaat-kirjasta, että hieman Sevettijärven kylän jälkeen kohoaa Jänispää-tunturi, jonka laelta aukeaa näkymä Kaldoaivin laajaan erämaa-alueeseen. Samaisen tunturin laelta kulkee polku kohti Näätämö-jokea sekä pidempää Sevettijärvi-Pulmanki-vaellusreittiä. Alun perin suunnittelimme patikoivamme joelle ja takaisin (yht. n. 12 km), mutta porottava aurinko sai meidät muuttamaan suunnitelmiamme.

Tätä suunnitelman muutosta myös avittivat suuret paarmat, jotka ilmaantuivat välittömästi auton pysähdyttyä pörräämään ilonamme. Päätimme tällä kertaa kävellä vain huipulle ja takaisin. Jänispään laelle kuljettava polku lähtee Näätämöön johtavan tien varresta, pieneltä pysäköintialueelta. Parkkipaikalla on Kontinpaistaman varaustuvalle ohjaava opaskyltti. Tunturin harjanteelle johtava polku on melko helppokulkuista, joskin paikoin kivikkoista maastoa.

Jänispään huipulla sijaitsee masto, mutta tieltä katsottuna tunturin oikeanpuoleisen huipun päältä maisemia voi ihailla vapaasti. Tänne ei muistaakseni johtanut valmista polkua vaan jokainen voi sovittaa kulkunsa itse. Tunturin eteläpuolelta aukeaa näkymä sinisenä välkkyvälle Sevettijärvelle, pohjoispuolella taas siintää Kaldoaivin autius. Alhaalla mutkittelee tie kohti Näätämön kylää ja Norjan rajaa. 

Visiittimme huipullakin jäi lopulta hieman suunnitteltua lyhyemmäksi, sillä tuulesta huolimatta mäkäräparvi etsiytyi seuraamme. Ihmisten kimppuun ne eivät kovin hanakasti käyneet, mutta Tiuhtia kiusasivat ja ehtivät syödä sen mahan punaiseksi.

Sevettijärven ja Vätsärin seutu lienee Suomen järvirikkainta seutua, mikä oli helppo huomata ajomatkan aikana. Monet taitavat taittaa tuon etapin ajaessaan kohti Jäämeren rannikkoa ja Norjan Kirkkoniemeä. Meiltä jäi vierailu Norjan puolella nyt välistä ja Näätämön kyläkin on vielä näkemättä. Jänispään huipulle ja takaisin kipaisee kuitenkin sen verran nopeasti, että mikäli on matkalla vaikkapa tuonne Kirkkoniemeen, kannattaa pitää tauko ja poiketa huipulla jalkojaan verryttelemässä.